Pientä viilausta 3 - kopioita pukatessa

Kopiointi on melkoisen tylsää puuhaa, tekee sitä sitten käsin (linkki) tai tarkoitukseen valmistetulla laitteella. Jo pitkään vähän isommissa kopiokoneissa on ollut ohjainlaitteena kosketusnäyttö, joka yleensä koneen ruksuttaessa näyttää, monesko tuloste on tulossa. Kopioiden määrästä ja mallista riippuen kopionti kestää normaalisti muutamasta sekunnista minuutteihin, jos kaikki menee hyvin.

Tylsään kopioiden odotteluun on keksitty kosketusnäyttöä hyödyntäen puuhaa. Paikallisissa monitoimimyymälöissä eli konbineissa on kaiken muun lisäksi mahdollisuus myös tulostaa tiedostoja omalta medialtaan paperiversioiksi. Konbinien kopiokoneissa tulostuksen alkaessa kosketusnäytölle ilmestyy klassisia "etsi kuvista eroavaisuudet" -tehtäviä, jotka voi näyttöä tökkimällä yrittää ratkaista.

Tehtävät eivät viivy näytöllä kovin kauaa, ja ratkaisu annetaan vähän liian nopeasti. Mielestäni tätä voisi kehittää vielä niin, että kopion saisi ilmaiseksi, jos tehtävän ehtii ratkaista. Mustavalkokopio maksaa 10 jeniä. En usko, että näyttö olisi liian kovilla, jos tuollainen "porkkana" asiakkaalle annettaisiin. Kun vielä vähän pidemmälle ajattelee, niin voisihan tuota kosketusnäytön "tyhjää aikaa" hyödyntää monenlaisella muullakin materiaalilla, vaikka ihan kohdennetusti sille työpaikalle, jossa kone paperia sisuksistaan suoltaa.

Mutta joo, tällainen pitää saada jokaiseen toimistoon. Ihan vaan vinkkinä sinne erääseen varsinaissuomalaiseen yhtenäiskouluun, jos/kun harkitsette uuden kopiokoneen hankkimista. Olisi jo aika.

Oletteko muuten miettineet, että noissa - esimerkiksi "etsi kolme eroavaisuutta" ja "etsi viisi virhettä" - tehtävissä on käsitteellinen ongelma? Siis kummassa kuvassa on se ero? Eikö se ole molemmissa? Siis kummassa kuvista on se virhe? Ihmekös en ole onnistunut/ehtinyt vielä yhtään tehtävää ratkaisemaan.

Pientä viilausta 2 - mukavuus ennen kakkea ja vähän jälkeenkin

Leviterasian veitsiloven japanilaisalkuperästä en voinut olla aivan varma. Sen sijaan tämänkertaisesta voin olla melko varma, sen verran kuuluisia japanilaiset vessanpöntöt maailmalla ovat. Lämmitettävä istuinrengas kehitettiin alunperin vanhuksien käyttöön, mutta melko pian huomattiin, että mukavahan myös nuorempien on niissä istuskella. Suomessa helpotushuoneet ovat nykyään yleensä lämpimiä, eikä lämmitystä itse pönttöön niinkään tarvita, mutta kuten olen pariin otteeseen tullut maininneeksi, niin Japanissa sisätilat ja niiden mukana vessat voivat olla talviaikaan todella jäätäviä.

Lämmitystä kuuluisampia pöntöt ovat huuhteluistaan, jotka eivät rajoitu tuotoksien alashuuhteluun, vaan enemmänkin asiakkaan ylöshuuhteluun. Vielä kuusi vuotta sitten Japanissa retkeillessämme en uskaltanut tätä ominaisuutta kokeilla, mutta kun viime kuussa Kioton majoituksestamme löytyi hyvinvarusteltu laitteisto, niin rohkaisin mieleni. Ajattelin, että saa kaikessa rauhassa kokea.

Pakko myöntää, että jännitti kovasti. Samalla tuli opittua pari uutta sanaakin. Vasemmalla ylhäällä on "o-shi-ri" eli vapaasti suomennettuna "perä", joka on aika tiukka ja yllättävän tarkka suihku. Se osuu kohteeseensa. Olisi voinut olla järkevää tutustua ohjauskonsoliin etukäteen tarkemmin, silloin alaoikealle kuvattu sammutusnappikin olisi ehkä löytynyt nopeammin. Huuhtelun jälkeen tuntui - ei nyt ihan syntiseltä, mutta... - kuin olisi jotain juuri menettänyt. En tiedä, miten tuosta pitäisi nousta ylös, perä on vesisuihkun jälkeen tietenkin märkä. Pari päivää meni kokemuksesta toipumiseen ennen kuin uskalsin kokeilla ylhäällä oikealla olevaa nappia "ya-wa-ra-ka" eli "hellä", joka olikin (sananmukaisesti) tuntuvasti miellyttävämpi. Vasemmalla alhaalla oleva tyttöjen suihku "bi-de" jäi - ja varmaan jääkin - kokeilematta.

Istuinrengas-kansi-suihkuyksikköjä myydään paikallisissa Bauhauseissa erikseen, joten mahdollisesti tällainen mukavuuslaite olisi jälkiasennettavissa suomalaisiinkin pönttöihin. Sähkö ja vesi ei vaan kuulosta kovin turvalliselta yhdistelmältä, eikä ainakaan omasta istuinsalista löydy sähköliitäntää kovin läheltä valtaistuinta. Kenties pakkaan matkalaukkuuni jotain vähemmän yllätyksellistä.

Ai niin, melkein meinasi unohtua. Pöntöt myös huuhtelevat itse asian alas automaattisesti, kun asiakas renkaalta nousee. Ne toimivat siis ihan pätevästi siinä toimessa, johon ne on tarkoitettukin. Veikeimmät versiot jopa lausuvat toimituksen jälkeen muutaman sanasen asiakkaalle, ilmeisesti kiittävät, että saivat olla mitä kunnioitettavimman asiakkaansa käytön kohteena. Toivottavasti eivät ainakaan kiitä tuotoksesta tai kommentoi sitä.

Pientä viilausta 1 - ei linssiin vaan japanilaisittain

Eräs oppinut japanilainen alkuperäisasukas luonnehti kansansa vahvuuksia meille kertoen, että japanilaiset eivät varsinaisesti ole kovin hyviä luomaan mitään aivan uutta, mutta jo olemassaolevien tuotteiden ja keksintöjen kehittäminen vielä vähän paremmiksi on heidän juttunsa. Vaikka olemme 200 päivän aikana jo tavallaan tottuneet ja turtuneet niihin niin, ettemme enää oikein näe uutta vanhassa, niin yritän antaa muutaman esimerkin.

Minulle huomautettiin hetimiten, että "Sulla on aika monta sarjaa, joista on vaan ykkönen". Tästä tulee pidempi sarja. Oottakaas vaan.

Kyseessä on siis leviterasian valmis kolo/lovi voiveitselle. Vai onko se sitten leviteveitsi, jos rasiassa ei olekaan voita? Lovi on sekä rasiassa että kannessa. En tiedä, onko japanilainen keksintö, mutta ihan toimiva. Kun tammikuussa kävin kotimaassa muun muassa moikkaamassa viimeisimmän luokkani oppilaita, niin kerroin tämän esimerkkinä juuri tällaisesta japanilaisten tuotekehittelystä. Kysyin, tekeekö äippä/iskä jonkun kodissa itse suomalaisiin leviterasioihin tee se itse -loven. Yksi kahdestakymmenestä oppilaasta myönsi näin heillä tapahtuvan. Mainittakoon, että oppilas ei näyttänyt japanilaiselta, joten ihan varma kehitelmän alkuperästä en voi olla.

Jos lukijalla ei nyt oikein yhdistänyt, niin idea on siinä, että veitsi ei tipu, kun rasian ottaa jääkaapista. Hygieniapuolesta en tiedä, mutta ei tuo varmaan sen epähygienisempi säilytystapa ole kuin veitsen rasian päällä pitäminenkään. He, jotka hygieniasta enemmän tietävät, kommentoikoot.

Uudelleenaloituksia

Minulle kirjoittamisessa vaikeinta on oikeastaan vain yksi asia - aloittaminen. Aiheita, asiaa ja asianvieruksia kyllä riittäisi, mutta kun ei saa aloitettua. Tarkemmin ajatellen aloittaminen on minulle vaikeinta kaikessa muussakin tekemisessä. Retkemme Japaniin on nyt sellaisessa vaiheessa, että vähän kuulumisia voisi kertoakin. Paljon on keväälläkin koettu, vaikka siltä ei blogissa ole näyttänyt.

Tämän viikon tiistaina 7.4. aamuvarhain asetuimme vihdoin retken pääasialliseen kohteeseen Yamamotoon. Asumme toukokuun loppuun melko isoa taloa (google-linkki), joka on rakennettu noin 30 vuotta sitten ja on yksi niistä harvoista rakennuksista, jotka jäivät pystyyn neljän vuoden takaista maanjäristystä seuranneen tsunamin aaltojen pyyhkäistyä seudun yli. Tyynen valtameren rantaan on matkaa vajaa kilometri. Rantaviivaa koristaa nykyään "Suureksi Japanin merimuuriksi" kutsuttu betonivalli, jonka pitäisi pysäyttää tai ainakin ratkaisevasti heikentää seuraavaan tsunamin voima. Meri kuuluu, muttei näy, eikä rannalle voi mennä. Ulkona meren pauhu on tuulisena päivänä aika voimakas.

Kuten Googlen skannauksesta voi havaita, seutu on aika tasaista ja melko harvaan asuttua. Täällä pyöräillessä pystyy päättelemään vanhoista tontin rajamuurien pohjista ja talojen kivijaloista, että vielä maaliskuun alussa 2011 seutu oli melko tiheään asuttua. Nykyään jos talo näyttää uudelta, niin se todennäköisesti on rakennettu uudelleen tsunamin jälkeen, tai jos se näyttää vanhalta, on se jostain syystä kestänyt luonnonmullistuksen.

Sisältä talo on perinteikkään japanilainen nykyaikaisin mukavuuksin. Tsunamissa talon ensimmäinen kerros oli täyttynyt vedestä, mutta rakennus kesti vesimassat. Talo on täysin remontoitu ja vahvistettu katastrofin jälkeen. Taloa asuttaa 77-vuotias eläköitynyt yliopisto-opettaja, mutta vain pari päivää viikossa. Hän antoi käyttöömme yläkerran kaksi tilavaa huonetta, yhteiset keittiö- ja pesutilat sekä mukavan lasitetun olohuoneen talon kulmasta. Varsin viihtyisää asumista Sendain opiskelijalähiön betoniseinien jälkeen, ja vaikka esimerkiksi lähimpään kauppaan on vähän pidempi matka (2 km eli pyörällä 10 minuuttia), niin uskoisin viihtyväni täällä Sendaita paremmin. Itse asiassa paikka muistuttaa aika paljon Suomen kotiamme. Sauna, kasvihuone ja kissat puuttuvat.

Jos miinuspuolia oikein hakemalla hakee, niin se on tuo matka lähimmälle uimahallille, joka löytyy naapurikylästä Kakudasta. Ei siinä mitään, että matkaa tulee vähän lisää, mutta kun tuo naapurikylä on vuorten tuolla puolen eli väärällä puolella. Onneksi vuorijono on puhkaistu kilometrin pituisella tunnelilla. Matkaa uimaan tulee reilu 10 km, eikä sekään vielä olisi paha poljettava, mutta tuo tunneli ei ole ymmärrettävästi ihan merenpinnan tasossa. Olin aika puhki, kun torstaina poljin ensimmäistä kertaa Yamamoton puoleisen mäen (noin 700 m melko jyrkkää nousua) ylös (linkki menomatkan Polar Flow -koosteeseen). Tunnelissa on pyörää pakko taluttaa, koska tien reunoilla kulkevat kevyen liikenteen korokkeet ovat vaarallisen kapeat. Tunnelin jälkeen totesin paluumatkalla nousun tunnelille olevan yli puolet pidempi (linkki paluumatkan Polar Flow -koosteeseen). Korkeustiedot koosteissa eivät pidä paikkaansa, reitin korkein kohta on noin 100 m korkeudessa tunnelin Kakudan puoleisessa päässä, eli sen verran tulee nousumetrejä kun lähden pihalta merenpinnan tasolta.

No, eipä tarvitse erikseen lähteä polkemaan Triathlonhaasteen pyöräilytreenejä. Varsinkin kun noissa ylämäissä lainaksi saamamme kolmivaihteisten mummopyörien ykkösvaihdekin on vähän liian suuri. Kuusivaihteinen uskollinen Japaninjoponi on edelleen parkissa Sendain opiskelija-asuntolan pihalla odottamassa kaunista päivää, jolloin sotken sen rantamaisemia pitkin tänne etelään. Matkaa kertyy noin 40 km eli perusmatkan triathlonin verran, muutaman kerran sillä saa siinä polkaista.

Uusia alkuja on paitsi pihamaalla, myös kaikkialla ympärillä. Ihmiset eivät ole jääneet suremaan mennyttä, vaan pyrkivät rakentamaan ympäristöään ja yhteisöään entistä vahvemmaksi. Uusi junarata rakennetaan korkealle kauemmas merestä, ja arkena talomme ohimenevä tie onkin betoniautojen rallirata, kun jatkuvalla syötöllä autot kuljettavat rakennusainetta työmaalle. Tien toiselle puolelle on noussut vähän isompien aurinkopaneelien kenttä, joita soisi näkevän Suomessakin enemmän.

Tsunamin muistojuhlaa vietettiin ympäri maata 11.3. Itse osallistuimme pieneen, mutta kauniiseen tilaisuuteen tässä nykyisen kotimme lähellä olevalla vanhalla rautatieasemalla. Ilta oli kylmä ja tuulinen, lunta satoi pitkästä aikaa. Kotimatkalla odottelimme puoli tuntia junaa, kun yksi paikallisjunavuoro oli jäänyt välistä. Ne japanilaisjunat, jotka saapuvat ja lähtevät minuutilleen, ovat luotijuna Shinkanseneita. Paikallisjunat ovat lähempänä VR:ää. Vaikka vaatetta oli mielestämme tarpeeksi, niin kumpikin meistä tuli kipeäksi, ja räkäistä flunssaa kesti reilut kolme viikkoa. Sendaista muuton ja Japaninkiertueen (Akiu-Sendai-Kioto-Osaka/Nagoya-Kioto-Tokio) vuoksi emme saaneet ihan kunnolla levättyä tautia pois, ja se pitkittyi. Nyt pitää aloittaa Triathlonhaasteen harjoitusohjelma alusta, taukoa treeneistä tuli tasan neljä viikkoa. Tuon ensimmäisen viikon kaksi ensimmäistä päivää tulikin tehtyä jo edellä kuvatulla pyöräretkellä Kakudan uimahallille.

Toivottavasti tämä on myös uusi alku hieman aktiivisemmalle bloggaamiselle. Japaninkiertueella tuli käytyä muutamassa paikassa, joista riittää kerrottavaa. (Muistithan lukea myös kuvien kommentit viemällä hiiren osoitin kuvien päälle.)

Perässähiihtoa - helmikuinen bloggaus talviloman hengessä

Sitä pitää oikein itselleen muistuttaa, miten tärkeää on kirjoituksensa otsikointi. Perinteisesti ajatellaan, että otsikon on hyvä kertoa ainakin jotain siitä, mitä tuleva sisältää. Otsikon olisi hyvä herättää lukijan kiinnostus. Tai sitten sen kanssa voi mennä vaikka metsään (hiihtämään).

Helmikuussa ei ole ollut oikein puhtia kirjoittaa, mutta onneksi internet on keksitty, ja nyt palaankin sen idean alkulähteille eli linkittämiseen. Alunperinhän koko verkon kantava ajatus perustui tekstien toisiinsa linkittämiseen eli helppoon tapaan viitata omiin tai muiden kirjoituksiin. Näistä toisiinsa linkitetyistä teksteistä (ja tietokoneista) tietoverkko sai nimensäkin, ainakin käsitteellisellä tasolla.

Juuri kun ulkona alkoi sataa lunta (räntää), niin on mukava muistella, mihin noin puolet helmikuustamme kului. Kotimaan kiireisen vierailuni aikana Peen kieliopinnot täällä Sendaissa olivat päättyneet, ja meillä kummallakin oli omalla tavallamme aika väsynyt olo. Onneksi olimme pitäneet kiinni yhdestä tavoitteestamme, ja saaneet aikaiseksi Havaijin matkan järjestelyn. Siitä kertomiseen käytänkin tässä perisuomalaista perässähiihtoa - takaa on hyvä tulla. On turha keksiä pyörää uudelleen, kun toiset ovat jo tehneet paremmin pyörivän.

Seuraavassa on pienin kommentein matkaesikuviemme Jaaskareiden blogitekstien linkit. He kävivät samoissa maisemissa viikon meidän jälkeemme, eikä minulla ole heidän ajatuksiinsa tai kuviinsa juurikaan mitään lisättävää, ehkä hieman vähennettävää korkeintaan.

Aloha - Muuten maisemat olivat meillä ihan saman, mutta Honolulussa meidän hotellistamme ei näkynyt Waikiki Beach, vaan muita hotelleja. Eikä me nähty Grönlantia Tyynenvaltameren yllä lentäessämme.

Diamond Head - No joo, me emme olleet liikkeellä ihan auringonnousun aikaan, vaikka aikaisin joka aamu nousimmekin. Emmekä tehneet jumppaliikkeitä pikku patikan päätteeksi, mutta poimimme sen sijaan muutaman geokätkön paluumatkan varrelta.

Kohti Kauaita - Tämä bloggaus on pakko tähän laittaa, kun kerta meidätkin siinä mainitaan.

Kauailla - Emme tallanneet tätä ihan ensimmäiseksi, mutta aikaa saimme kulumaan tuplasti, tosin siihen vaikutti muutaman geokätkön poiminta ennen ja jälkeen sekä trailin aikana. Huomautettakoon, että leppoisaan patikkaan saa pientä lisähaastetta, kun kuumana päivänä jättää vesipullon autoon, eikä viitsi sitä lähteä puolen kilometrin jälkeen hakemaan, vaan mieluummin kulkee janoissaan koko kympin. Eikä me mitään valaanhyppyjä osattu nähdä. Perhanan Jaaskarit.

Waimea Canyon - Olimme myös aikaisin liikkeellä, ja sää suosi retkeämme kanjonille. Ihan noin reippaita emme kuitenkaan olleet, vaan tyydyimme lyhyempään patikkaan. Saimme myös pienen Chevy Sparkimme mahtumaan lailliseen pysäköintiruutuun, vaikka ruotsalaisiksi meitäkin välillä luultiin. Pysäköintiruudut on tehty paikallisten lava-autoille, ja niihin ruutuihin olisi mahtunut vaikka kaksi Sparkia.

Kalalau Traililla - Tämä oli meidän ensimmäinen varsinainen ohjelmanumeromme Kauailla, ja jotenkin kaikkein sykähdyttävin, ainakin pulssi nousi eniten. Toki saari on niin monipuolinen, että eri maisemia ja kokemuksia on turha verrata toisiinsa. Ne ovat kaikki omalla tavallaan aivan huikeita. Pari harmitustakin tälle ekalle täydelle päivällemme osui. Näimme sekä Hanakapiai Beachillä että putouksella kaksi kissanpoikaa, jotka kaikki olivat kyllä ihan väärissä paikoissa ja vähän nälissäänkin. Lisäksi jäi pari-kolme kätköä poimimatta, kun joku oli luottanut tekniikkaan liikaa.

Na Pali Coast - Toisin kuin Jaaskarit, me olimme auringonlaskuristeilyllä, joka olikin täydellinen. Nimittäin auringonlasku. Tosiaankin joka taalan arvoinen reissu. Vain valaat pysyttelivät hieman turhan kaukana, vaikka niitä näimmekin. Lisäksi näimme merikilpikonnan, joka melkein jäi katamaraanimme alle, ja kaksi eri delfiinilajia, pullonokkadelfiinejä ja joitain neljä-viisi kertaa isompia, joiden englanninkielisestä lajimäärityksestä emme saaneet selvää. Meillä ei ihan vielä ollut 23.hääpäivä, mutta 70-vuotisjuhliksemme pystyimme matkamme perustelemaan.

Muutama ihan tuttu elokuva (linkkilista) on kuvattu Kauain maisemissa... Raiders of the Lost Ark, Jurassic Park(it), Pirates of the Caribbean... ja pari muutakin. Eikä ihme, maisemia ihmetellessä tulee väkisinkin mieleen ensimmäisen Jurassic Parkin alkupuolen kohtaus, jossa helikopteri laskeutuu vesiputouksen edessä saarelle, "Welcome to the Jurassic Park". Sitä oli vuonna 1993 niin herkässä ja vastaanottavaisessa iässä, nyt on enää herkässä. Paikallisviranomaiset ovat risteilyaluksemme kapteenin, joka oli ihan sananmukaisesti paljasjalkainen kauailainen, mukaan tehneet hyvän tilin myöntämällä poikkeuslupia kuvauksiin noille hyvinkin suojelluille seuduille. Kapteeni totesi kaikkien niistä sopimuksista hyötyneen.

On meillä sentään pari kuvaa, joita Jaaskarien bloggauksissa ei näy. Nimittäin tämä Poipu Beachin mahtava merihyljepariskunta, joka tulee hiekkarannalle lähes päivittäin lepäilemään, kun ovat ensin koko yön saalistaneet jälkikasvulleen ruokaa.

Pee löysi itselleen toiveammatin tuossa hylkeitä kuvatessaan. Vapaaehtoiset järjestöihmiset tulevat näet myös päivittäin tuolle mukavalle rannalle ja rajaavat tolpin ja naruin hylkeille suoja-alueen, sekä valvovat rantatuoleissaan päivän rannalla, ettei hylkeitä häiritä muuta kuin kuvaamalla. Sinänsä harkinnanarvoinen pesti, mutta tuskin pelkällä D-vitamiinilla ihminen sentään elää.

Sellaista perässähiihtoa tämän vuoden talviloman aikoihin. Taisi olla aika poikkeukselliset hiihtokelit. Nyt on tainnut löytyä ensimmäinen paikka palloltamme, jossa voisi käydä uudelleenkin.

Muun muassa lupaus tuleville oppilaille

Sain japaninkurssiltani joululoman kotitehtäväksi kirjoittaa pienen esitelmän kotimaastani- ja kaupungistani, paikallisin vänkyräkirjaimin tietysti. Ei siinä mitään, avuksi annettiin sentään hyvä esimerkki ja kysymykset, joihin pitäisi ainakin vastata. Aikaa tehtävälle oli melkein kuukausi, joten reippaana poikana täyttelin vastauspaperin jo pari päivää ennen kuollutta linjaa.

 

Kun sitten kevään ensimmäisellä tunnilla yritin palauttaa teostani, joka otti muuten ihan muutaman hetken... pienen... hetken..., niin sepä ei käynytkään, vaan nyt piti kirjoittaa homma puhtaaksi. Ensin olisi pitänyt harjoitella kertaalleen puhtaaksikirjoittamista puhtaaksikirjoittamisharjoituspaperille, ja sen jälkeen puhtaaksikirjoittaa se varsinaiselle puhtaaksikirjoittamispuhtaaksikirjoituspaperille, ja tietenkin kuulakärkikynällä. Virheitä ei pidä tehdä elämässä eikä japaninkielen puhtaaksikirjoituksessa. Vähän neuvottelin ja aika nopeasti ilmeisesti ilmeeni kertoi opettajalle, että minulle riittää, kunhan palautan tuon lopullisen puhtaaksikirjoitetun esitelmän.

Kyllä en ymmärrä kopioimista, varsinkaan itsensä. Täten lupaan, että omien oppilaitteni ei tarvitse koskaan puhtaaksikirjoittaa yhtään mitään. Tehdään niin, että on kerralla hyvä tai ainakin kelvollinen. Sen sijaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan muistelmia kuuntelemme silloin tällöin muistuttaaksemme itsellemme, että ihan tavallinen riittää. Poikkeus vahvistaa säännön, joten japania opetellaan (vähintään lausumaan, mutta mielellään myös kirjoittamaan vänkyräkirjaimin) ainakin yksi lause, joka löytyi sanakirjan esimerkkilauseista. Wareware no sensei wa shin no imi de shinshi desu.

Mutta osataan sitä täällä "paremmissakin piireissä". Peen yliopiston katastrofien historian kurssin opettaja haluaa kurssin loppuraportin aiheesta 'In order to seek solutions to social problems of disasters in contemporary society, what did you learn from disasters history? Please answer this question by discussing similarities (continuities) or differences (changes) between past and present day.' käsin kirjoitettuna juuri tietynlaiselle vastauspaperille joko japaniksi (vähintään 3 sivua) tai englanniksi (vähintään 5 sivua). Melko harva kurssi edes on englanniksi ja on tietenkin mukavaa, että englanniksi saa myös raportin kirjoittaa, mutta... Varmaan jokainen nykyajan opiskelija kirjoittaa raportin ensin tietokoneella ja sitten kopio sen käsin tuolle vastauspaperille. Kyllä on yliopisto väärä paikka käsialan harjoitteluun.

Kirjoitin muuten omaan esitelmääni, että kotikyläni Rieto (täällä ei oikein tunneta ällää, joten pitää käyttää ärrää sen tilalla, esimerkiksi Suomi on siis Finrando) on rauhallinen ja turvallinen paikka. Samana päivänä, kun olin juuri palauttanut paperini, tuli kotoa viestiä, jossa kysyttiin olinko lukenut uutisia. Joku oli niin pahoittanut Riedossa mielensä, että liikuskeli ilmeisesti liiallisen liikuttuneena saamastaan tai saamatta jäämästään hoidosta jonkinlaisessa latingissa. Huomenna olisi mahdollisuus ilmaista tämä pieni lisäys japanintunnilla, mutta onneksi en osaa, ainakaan noilla sanankäänteillä. Kuten en sitäkään, että kotikyläni on maastoltaan niin otollinen, että sinne kannattaa suunnitella pieni rahankuljetusryöstö oikein porukalla. Onneksi sentään tutkimuksissa (linkki) on pärjätty.

Se on sauna

"Mitä kertoisin hälle, jota kiire pakottaa? Jota joka paikkaa kolottaa ja paine ahdistaa? Minä ohjaisinko etelään kuin lintu lentämään? Vai turvautumaan pilleriin niin käänteentekevään? En tietenkään, sillä lääke löytyy lähempää, se on joka järven rannalla, Kuhmossa ja Vantaalla. Sauna. Siellä krampit laukeaa. Sauna. Sielun solmut aukeaa. Kun kiukaan posket punaisina hohkaa kuumuttaan, voin taata että turhat kiireet ryntää unholaan." (Martti Servo & Napander: Sauna)

On myönnettävä, että ensimmäisen parin-kolmen viikon jälkeen en ollut mitenkään varma, miten saan aikani kulumaan tässä Japanin Jyväskyläksikin mainitussa Sendain betoni- ja asvalttisekamelskassa. Vertaus Jyväskylään on aika kaukaa haettu, vaikka onhan Sendai ehkä keskimääräistä vihreämpi japanilainen miljoonakaupunki.

Onneksi ihan alusta saakka on ollut intoa itsensä kuntoon saattamiseen. Jonkun tutkimuksen mukaan kun ennen neljääkymppiä pitää olla kunnossa, jos meinaa pidemmälle pötkiä. Lokakuisena lauantaina hölkkäilin jälleen uutta mäkeä ylös, ja ihan kohta se oli siinä. Uimahalli. Seuraavalla viikolla sain Peen mukaani järjestelemään virallisia velvoitteita, eli täyttämään muutamaa rekisteröitymiseen vaadittavaa asiakirjaa. Saimme myös pikaisen esittelykierroksen uimahallin tiloihin, ja miesten pesuhuoneessa ilmeeni kirkastui. Se on sauna.

 

Vieläpä niin suomalainen sauna kuin voi 7700 km päässä omasta saunastaan toivoa - paitsi tietenkin sähkölämmitteinen. Lämpötila saunassa pidetään enemmän kuin riittävänä. Ovessa kerrotaan (tai varoitetaan) sadan celsiusasteen lämpötilasta, mittarin viisari on yleensä 92-96 asteen kohdalla. Uimahalli on auki aamukymmenestä iltayhdeksään, joten taitaa vähän sähköä ottaa tuo kiuas.

Saunassa on myös toinen mittari, joka mittaa sopivaa aikaa löylyttelylle, ettei vaan liian kauaksi lauteille unohdu. Kunhan tiimalasin vain muistaa kääntää lauteille kavutessaan. Löylyvettä tässä saunassa ei ilmeisesti ole tapana käyttää, sekin varmaan lukee ovessa, mutta itse kyllä olen kämmenet kuppina vettä pesuvadista kiville sipaissut. Yleensä suurin osa tosin kilpistyy kiukaan suojamuuriin.

Saunassa (ja muuallakin uimahallissa) soi koko ajan rauhallispainotteinen musiikki, tyylilajeiltaan klassisesta new ageen, sisältäen uudelleenlämmitetyt ja hidastetut poppiklassikot lähinnä jenkeistä sekä tietenkin panhuiluversiot. Ennen joulua soi - noin kuukauden ajan - tietenkin joululaulut. Koskaan aikaisemmin en ole kuunnellut joululauluja niin paljon kuin viime vuonna. Keskellä päivää kun kapuaa lauteille kuuntelemaan "Jouluyö, juhlayö" latinaksi naiskuoron korkealta vetämänä, niin olo on hiukan epätodellinen. Tällä viikolla soi ihan varmasti joku saamenkielinen joiku, kait se kuului tuohon uusi aika -genreen. (Tämä kappale lisätty 16.1.2015)

Kahden ja puolen kuukauden kokemuksen (sisältää keskimäärin viisi kertaa viikossa), saunaa ei juuri kukaan muu uimahallin vieraista käytä. Kerran kanssani saunassa istuskeli hetken vanhempi herrasmies, ja hänkin ehkä kohteliaisuudesta, kun olin juuri hänelle kertonut, miten iloinen olen, kun suomalaisena olen löytänyt tällaisen paikan. Herra istui alalauteella, vettä en uskaltanut heittää, eikä vierailu ollut pitkä. 

 

Pesuhuoneen hanoista tulee lämmintä vettä, tietenkin 42-asteista, joka on jonkinlainen hanaveden standardi. Saa sitä onneksi säädettyä, ja itseäni miellyttää enemmän hieman alle 40-asteinen huuhtelu. Pesuhuoneen erikoisuus on valaisin, jonka lasinen kupu on halkaisijaltaan lähes puoli metriä. Pesuaineet tarjotaan talon puolesta. Maitoshampoo on vihreämpää maapallon toisella puolella, ja herättää hieman epäilyksiä lehmien laitumien antimista, mutta pesee kyllä hiukset, jotka toistaiseksi ovat myös pysyneet päässä.

Saunasta on sitten mukava astua raikkaaseen ulkoilmaan, jossa oma Japanin-Jopo odottaa uskollisesti kuin Jolly Jumper saluunan edessä valmiina menosuuntaan. Kontrasti on kohtuullinen, sekä Lucky Lukeen että minuun, lämpötilassa eroavaisuutta on aika tarkkaan tuo sata astetta.

Niin, ja mitäs tuo itsensä kuntoon saattaminen tuossa alussa tarkoitti? Se on sitten toinen juttu, mutta tuleehan uimahallissa myös uitua, kun siellä kerran melkein joka päivä käy. Ei tässä ihan pelkästään ole saunassa päivät pitkät istuttu.